Kulmalan Jaakko oli lähtöisin Aution torpasta ja hänen äitinsä nimi oli Serafia. Jaakko oli heti pienestä lähtien innokas lukija. Hän lainaili kirjoja kirjastosta ja kävi pitkästä matkasta valittamatta jalkapatikassa niitä vaihtamassa.

Jaakon huomattiin olevan kova lukumies ja lahjakas muutenkin, ja niinpä kappalaiset Hällfors ja Ala-Panulan isäntä hommasivat hänet kirkolla toimivaan kotikouluun ja edelleen Hämeenlinnaan lyseoon vuonna 1879. Varattoman nuorukaisen koulunkäynti loppui kuitenkin lyhyeen. Varojen puutteessa hän joutui lopettamaan opiskelunsa lyseon kolmannelta luokalta.

Itse opiskellen hän kehitti itseään ja kartutti tietojaan perehtyen mm. ruotsin kieleen erittäin hyvin. Hän toimi kirjakauppa-apulaisena Tampereella ja asettui myöhemmin asumaan kotikyläänsä Nummijärvelle. Hän hoiti maanmittarin apulaisen tehtäviä ja alkoi toimia myös asianajajana, jota tehtäväänsä hän hoiti kuolemaansa asti. Lisäksi hän piti hyvällä menestyksellä kotikoulua Nummijärvellä ja oli perustamassa Nummijärven kansakoulua. Koulun käynnistyttyä hän oli johtokunnan jäsen. Muista luottamustoimista mainittakoon vuokralautakunnan puheenjohtajuus ja asutuslautakunnan varapuheenjohtajana toimiminen. Hän oli myös politiikassa menetyksellisesti mukana ollen nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajaehdokkaana monet kerrat. Jaakon meriitteihin voisi vielä lisätä sen, että hän oli ollut Venäjän armeijassa.

Jaakko oli huumorimiehiä. Kerran hän löi vetoa, että hän saarnaa Parkanon kirkossa siihen malliin, että "Minä en oo mikää Nauku-Maijan poika. Minä oon Aution Serun poika". Kun saarnapäivä koitti, niin Jaakko sovitti sanansa saarnatekstiin suurin piirtein tähän tapaan "Te kuljette tuolla pitkin kujia ja huudatte: "Minä en oo mikää Nauku-Maijan poika. Minä oon Aution Serun poika." Saarna jatkui Jaakon ilmeenkään värähtämättä. Kirkkokansan kummasteluista ei ole tietoa, mutta epäilemättä Jaakko voitti vetonsa.

Kaiken kaikkiaan Kulmalan Jaakko on oivallinen esimerkki siitä, miten lahjakkuus, sinnikkyys ja uutteruus nousevat esiin syrjäkylälläkin. Jaakon hurtti huumori puolestaan kertoo, ettei hän itseään, taustaansa ja juuriaan hävennyt. Taisipa olla jopa ylpeä niistä.



Jaakko ja Anna Kulmala

Auruura Kalliomäki

Auruura Kalliomäki toimi lapsenpäästäjänä kokonaiset 50 vuotta. Hänen auttamanaan syntyi Nummijärven kylään 250 uutta ihmisen alkua.

Kun taloon oli tulossa lapsi ja synnytys käynnistyi, niin toiset lapset komennettiin navettaan synnytystapahtuma ajaksi. Vuosisadan alkupuolella ja vielä puolivälissäkin synnytys oli jotenkin häveliäs tapahtuma, jota yritettiin salata varsinkin talon muilta lapsilta. Sanottiin, että nainen on saastutettu ollessaan siunatussa tilassa. Synnytyksen jälkeen piti mennä kirkkohon otteelle puhdistautumaan.

Synnytystä helpottamassa paarmuskalla saattoi olla kamferitippoja pieni sormen kokoinen pullo, josta annettiin sokeriin imeytettynä muutama tippa synnyttävälle äidille pahimman kivun ja pelon tropiksi.

Pula-ajan vaikeudet ja nälkäkin olivat monen torpan asukkaille tuttuja. Erääseenkin torppaan Iisakki Jokinen ja Niko Kalliomäki keräsivät kylältä vähän jauhoja, kun saivat paarmuskalta tietää, ettei siellä vastasyntyneelle eikä perheelle ollut yhtään ruokaa eikä mitään syömistä. Lahjoitetut jauhot sitten sekoitettiin veteen ja vanhemmat ja muut lapset söivät tätä tokeroa puutikulla.

Muutenkin 1900-vuosisadan alussa olosuhteet olivat Nummijärvelläkin monessa torpassa suorastaan kurjat. Uudelle tulokkaalle leikattiin usein jostakin vanhasta lakanasta jonkinlaisia vaippoja, jotka kiinnitettiin sitoen tai hakaneuloilla.

Talviaikana ja joskus kesälläkin synnytettiin saunassa, jossa oli lämmintä ja pesua varten saatavilla kuumaa vettä. Lisäksi mukaan varattiin, mikäli mahdollista, puhdas lakana ja pyyhe. Lähestulkoonkaan aina ei ehditty synnytysvalmisteluja suuremmin työn ja touhun keskellä näin säällisesti tehdä, eikä paarmuskaakaan aina saatu paikalle ajoissa. Esimerkiksi Hietalahden talossa olleen siirtolaisperheen äidin tiedetään käyneen järvirannassa synnyttämässä ja heti synnytyksen jälkeen hän oli laittanut väelle ruoan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Vuosisadan alkupuoliskolla oli hyvinkin tavallista, että kyläyhteisön asukkaista osalla oli silloisia tarttuvia tauteja, joista ehkä yleisimpiä olivat keuhkotauti ja tuberkuloosi, mutta myös sellaiset veneeriset taudit kuin kuppa ja syfilis olivat tuttuja, joskin harvinaisia seudulla.

Auruura ei koskaan pelännyt mennä auttamaan synnytyksessä sellaisiinkaan koteihin, joissa hän tiesi yhden tai useammankin perheenjäsenen sairastuneen tarttuvaan tautiin. Auruuralla oli vankka usko kaitselmukseen ja Jumalan varjelukseen. Näissä tilanteissa hänen muistetaan tyynesti todenneen: "Ei siinä pahemmin käy kun Jumala sallii".

Joillekin äideille syntyi ns. yksinpuolin tehtyjä lapsia, joista esitettiin usein tosi rumiakin arveluita "Se ja se taitaa olla ryssän polokema". Tällaiset arviot Auruura jätti omaan arvoonsa, eivätkä ne hänen työtänsä haitanneet. Hän teki ihmisläheistä laupeudentyötänsä tasapuolisesti kaikille.

Synnytyksen jälkeen lapsi pantiin yleensä pärekoppaan sijattuun petiin, jossa oli usein olkia alla pehmusteena ja lämmikkeenä. Vauvan pesua varten jotkut teettivät oikein puisen, soikean pesupunkan, mutta useimmille vauvapesuun kelpasi pesuvati tai korvee.

Vaatimattomista olosuhteista huolimatta vauvoja ei juurikaan synnytyksessä kuollut. Auruuran kokemus ja ammattitaito karttuivat vuosien kuluessa. Vain joitakin harvoja kuolemantapauksia sattui. Esimerkiksi silloin, kun lapsen napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille, syntyvää lasta ei aina voitu pelastaa elämälle. Lapsen menetys oli raskasta kestää, mutta se yritettiin kovuudella kätkeä. Yksikin isäntä totesi tyynesti: "Minä vien peuhkeet punaasen pytyn kannella tunkiolle."

Silloin tällöin pienokaisia kuoli heti syntymänsä jälkeen . Syytäkään ei useinkaan löytynyt. Puhuttiin lapsen heikkoudesta tai kätkytkuolemista. Paarmuskan lähdettyä emäntä vei kuolleen lapsensa joskus salaa kylän hautausmaalle ja kätki hänet kirkon multiin suruissaan.

Useimmiten synnytys oli kuitenkin iloinen ja odotettu tapahtuma, joka kuului tavalliseen elämänmenoon ja jota varsin usein höystettiin huumorillakin. Joku äiti oli heti synnytettyään puoli leikillä kysäissyt paarmuskalta: "Joko kaharen viikon päästä saa larata uuresta?" Kysymykseen paarmuska oli vastannut: "Ei. Ei ny sentäs... kyllä vähä kauemmin pitää antaa kruppaantua kokohon." Ja siihen oli sitten isäntä jatkanut: "Mutta kun mua niin ryvityttää!" Ja paarmuska vastasi: .:…!!? Vastaus on valitettavasti jäänyt aikakirjoihin kirjaamatta.

Tosielämän välähdys Auruuran, hänen perheensä ja miehensä luonnollisesta aidosta tasa-arvoisuudesta ja toistensa kunnioittamisesta kuvastuu Auruuran lapsenlapsen muistelmissa. Auruuraa oli taas kerran tultu kovalla kiireellä hakemaan auttamaan synnytyksessä. Tuvassa oli leipomustouhut kesken, mutta se ei hämmennystä tuottanut. Paarmuska vietiin auttamistehtäväänsä hoitamaan. Leipominen jatkui asiaa sen kummemmin ihmettelemättä. Auruuran mies Niko-paappa hoiteli leipomisen ja paistamisen loppuun pienen apulaisensa kanssa erottelematta naisten tai miesten töitä. Ja yhtä hyvin leipominen onnistui mieheltäkin.

Auruuran elämäntehtävästä voi sanoa, että kohtalo oli hänet asettanut omalle paikalleen elämässä. Hän ei koskaan nurissut osaansa. Aina lähdettiin matkaan, kun paarmuskaa tarvittiin yöllä tai päivällä kesät talvet. Pääasiassa matkattiin jalkaisin. Joskus haettiin hevosella. Pyörän jopparillakin mentiin ja lujaa.

Auruura oli tasapainossa itsensä ja Luojansa kanssa. Hän oli sopinut kaiken elinaikanaan. Kun Auruuran viimeinen aamu koitti ja valtimon tukkeuma päätti hiljalleen elämää, hänen nuorin poikansa Paavo ehdotti lääkärin kutsumista paikalle, hän täysin tietoisena valinnastaan ilmoitti: "Kyllä Lääkäri tuloo." Hän tiesi pääsevänsä vapahtavan lääkärin luokse hyvin pian, ja näin tapahtui. Hänen lähtönsä oli rauhallisen kaunis - parasta mitä ihmislapselle voi tapahtua. Hieman ennen kuoleman rajan yli siirtymistään hän otti sormuksen sormestaan sanoen "Antakaa tämä Elmalle ja hakekaa sitte tuolta vintiltä se pienikukkaanen verha mun ylleni." Auruura oli valmistautunut Luojansa tahtoon. Hän oli valmis kuolemaan, eikä pelännyt luonnolliseksi kokemaansa tapahtumaa. Paarmuska oli kutsumustehtävänsä täyttänyt.

Johan Leander Arvola oli lähtöisin Nummijärven Kuoppamäeltä/Rantamäki harmaasta nelisnurkkaisesta tuvasta. perheessä oli suuri lapsilauma ja ankara köyhyys koetteli heitä. Isä Hermanni oli Franttin poikia.

Arvola lahjoitti Nummijärven kansakoululle kirjaston.

Opettaja Vanamon toimesta tämä kirjasto pidettiin aina erillään koulun muusta kirjastosta. Vanamo piti suuressa arvossa Arvolan lahjoittamaa kirjastoa.

Lahjoittaja mainitsi antaessaan kirjaston koululle, että edes sen verran kohottaa erittäin alhaalla olevaa kansankulttuuria ja hankkii koululle kirjaston. Hän antoi rahaa koulutalon rakentamiseen ja kirkon kattokruunujen hankintaan. Johan Leander muisteli: "Kukko pojan kans minä Nummijärveltä lähdin. Kukko pojalla oli Maija niminen äiti, jota kutsuttiin Kukkoomaijaksi ja poika kukkoopoijaksi."

Leander oli suuri kotikylänsä ystävä. Hän rakennutti tänne mahtavan Rauhanummen kivihuvilan ja sen ympärille puutarhan. Muun muassa Nummen tervahaudan 'krunti' entisöitiin.

Suurena isänmaan ystävänä hän joutui punakaartilaisten vainoamaksi ja pelastui Helsingistä eräästä kellarista kuin ihmeen kaupalla. Kivihuvilan hän rakennutti siinäkin tarkoituksessa, että voisi vanhuutensa viettää rauhassa siinä ympäristössä, jossa on syntynyt ja kasvanut. Häneen voisi soveltaa sitä Raamatun kohtaa, jossa sanotaan: "Kulkija ja pakolainen sinun tulee olla." Erityisesti vanhoilla päivillään hän joutui muuttamaan kovin usein.

Arvola oli saanut liikemiehen lahjat aivan äidinmaidosta. Hän toimi Suupohjan ratatyömaalla urakoitsijana ja pitkät ajat kauppiaana Toijalassa. Avioliitto jäi lapsettomaksi. Hän myi "paljon" omaisuutensa ns. pahaan aikaan, jolloin rahanarvo romahti. Niin kuin silloin todettiin, että talon hinnalla sai muutaman vuoden päästä vain lehmän. Kyläläiset, jotka hänet tarkemmin tunsivat, tiesivät kertoa, että ei hän punaisista koskaan eroon päässyt. Hän ei mennyt kotimaan rajojen ulkopuolelle milloinkaan, vaan totesi: "Raukat vain menköhöt merten taa."

Arvo tunnettiin erityisesti tarinankertojana. Hän itse tuumasi lahjoistaan näin: "Moon niin ikivanhoja kauhajokisia, jotta taito on peritty jo äireen mairos." Suomen Kirjallisuuden seura muisti Arvoa vuonna 1969 merkittävästä työstä perinnetiedon kertojana. Myös Kalevala seura muisti Arvoa, Suomen kansan hengenperinnön tietäjää ja taitajaa, kunniakirjalla vuonna 1973.

"Kyllä kermaknekan knurrun kaikki tietää."

Kerttu Talvitie syntyi Kauhajoen Nummijärvellä Franttinmäellä Pihlajan talossa, jossa hän vietti lapsuusvuotensa. Naimisiin mentyään hän muutti miehensä Tauno Talvitien kera Nummijärven pohjoispäähän Pömpelinmäelle, jossa perheeseen syntyi tiuhaan tahtiin lapsia. Kertun rakkaana harrastuksena oli 10-lapsisen perheenäidin työn ohella pyhäkoulutyö. Kylän lapset muistavat yhä Kertun Pömpelinmäellä pitämät pyhäkoulut ja monet hauskat leikit niiden jälkeen.

Varsinaisen suurtyönsä Kerttu Talvitie teki kuitenkin katoavien kansanlaulujen tallentajana. Hän tallensi satoja piirileikkilauluja, balladeja ja pilkkalauluja. Keräämiään lauluja hän lauloi tallenteille sekä Tampereen että Helsingin yliopiston kansanperinteen laitoksella. Hän esiintyi Speleissä, Jyväskylän kesässä, Finlandia talon areenalla ja vieraili monesti myös Kaustisen kansanmusiikkijuhlissa. Kerttu Talvitielle myönnettiin valiolaulajan palkinto Etelä-Pohjanmaan kansanperinteen hyväksi tehdystä työstä.

Kalevi Kytöviita edustaa nuoremman sukupolven taiteilijoita. Hän kuuluu soitinrakentajamestari Antti Viidan sukuun. Myös äidin suvulta Kalevi sai jo huomenlahjana taiteilijan sielun. Kalevin luontainen lahjakkuus ja sitkeä itseopiskelu on tuottanutkin hienoa jälkeä. Hänen taiteilijakodissaan on toinen toistaan upeampia teoksia, tauluja ja taide-esineitä. Kärrytöyrällä asuva taiteilija tekeekin miltei mitä vain, mutta opin eikä rahan vuoksi. Itse mestari kertoo, että kauppamiestaitoa ei ole siunaantunut, kun ei ole jaarittelun kykyä. Töiden innoittajana on puhdas itsensä toteuttamisen tarve.



Taiteilija Kalevi Kytöviita



ja mestarin kädenjälki

Jaakko Mäkkylä, tietäjä, filosofi ja kauppias, piti kauppaa Raitamäen Kiian ja Miinan lutissa Juurakonmäellä. Jaakko teki paljon kuokkutöitä Lammilla. Ahkerana raamatun tutkijana hänellä aina oli raamattu mukana, josta tavan takaa luettiin kohtia. Ruokapöydässä Jaakko ei viihtynyt kuin hetken. "Eikähän pojat mennä, meillä on tinkin työt." Jaakko ennusti tulevia. Raamatusta Jaakko löysi paikan, jossa hänen omien sanojensa mukaan "Kiina prakai ja koko Kiina prakai." Tämä tarkoitti sitä, että Honkongin tapaiset paikat tulevat Kiinan yhteyteen.

Jaakko asui huonemiehenä Helvi ja Valto Leppisellä. Hän kirjoitti paljon ja seurasi "Balkanin tilannetta." Leppisen Pauli-poika alkoi tulla kouluikään. Helvi-äiti murehti, mistä saada pojalle rippipuku. Jaakko kuuli Helvin huolen ja sanoi: "Ei Paulin tartte rippinpukua." Pauli kuoli tapaturmaisesti ennen rippikouluikää.



Mäkkylän Jaakko kulki taloissa tihtarina. Hänellä oli tihtooraudat, joilla uuden hirsirakennuksen seinät tiivistettiin. Rakoihin "tihirattihin" lastuvillaa ja näin saatiin parempi lämmönpitävyys kuin sammalista tehdyllä tiivisteellä.

Mäkkylän kaupasta sai "santasokuria" ja "toppasokuria", jota paloiteltiin suurella raudalla. Kangassäkistä otettiin raakoja "kaffeeta", jotka punnittiin. Tulitikkuja, lankarullia ja hiivaakin sai ja joskus vähän jauhoja. Paljon ei kerralla ollut varaa ostaakaan.