Hautajaisissa kokoonnuttiin kotipihalle kuusimajaan avatun arkun äärelle. Kuva Jokelan vanhusten hautajaistilaisuudesta

Nummijärven pitokaluston hankinta käynnistyi 1935. Tällaisen kaluston tarve tuli esiin, kun häihin ja hautajaisiin jouduttiin keräämään taloista ruoka- ja kahviasiat. Astioita koottiin talo talolta mitä mistäkin saatiin , vati ja "pilikkumi" sieltä täältä.

Lautamäen tilan isäntä Antti ja emäntä Annastiina kuolivat vuonna 1931. Heidät siunattiin yhteisessä siunaustilaisuudessa. Näissä hautajaisissa Niko Kalliomäki ja Iisakki Jokinen päättivät ryhtyä toimiin pitokaluston saamiseksi Nummijärvelle. He aloittivat rahankeräyksen, jonka ansiosta varoja saatiin 727 markkaa 50 penniä.

Pitokaluston perustava kokous pidettiin Nummijärven koululla 10. helmikuuta 1935.

Ensimmäiset tilit kirjasi opettaja Heikki Vanamo.

Kaluston säilytyslaatikkojen teosta syntyi kiista. Toiset eivät laatikoita olisi tarvinneet, toiset taas tarvitsivat. Lopulta laatikot valmisti Santeri Saranpää. Laatikot tehtiin Kalliomäellä. Saranpään tekopalkka maksettiin kerätyistä varoista. Muistitiedon mukaan Kalliomäen Auruura "passas lootamestarin".

Heinäkuun puoliväliin mennessä 1935 varoja oli kertynyt noin 2.000 markkaa. Päätettiin tilata sadan hengen kalusto. Kokouspöytäkirjan merkinnöistä selviää, että erityistä harkintaa käytettiin siinä, ostettaisiinko kalusto nimellä varustettuna vai ilman. Toimikunta päätyi lopulta "nimettömän ja kuvalliseen" fajanssikaluston hankkimiseen.

Opettaja Heikki Vanamo laati pitokalustoyhdistyksen säännöt. Viralliseksi nimeksi tuli Nummijärven pitokalustoyhdistys kotipaikan ollessa Nummijärven kylä. Yhdistyksen tarkoituksena oli hankkia ja jatkuvasti pitää kunnossa pitokalusto sekä lainata sitä tarvitseville. Kertakaikkinen jäsenmaksu oli 25 markkaa. Säännöt allekirjoitettiin 2. helmikuuta 1936, ja allekirjoittajina olivat Arvo Kulmala, Heikki Vanamo, Saima Kallio, Lilja Frantti ja Lyydia Majoila.

Yhdistyksen asioita hoitamaan valittiin viisihenkinen johtokunta: Lyydia Majoila, Lilja Frantti, Saima Kallio, Anni Juurakko ja Arvo Kulmala.

Osuusmaksuista kertyneiden varojen lisäksi kalustolle otettiin vuonna 1936 300 markan suuruinen laina. Johtokunta voi myös tarvittaessa ottaa lisää velkaa.

Käyttömaksuna päätettiin periä jäseniltä 25 markkaa. Kaksi osuutta (50 markkaa) lunastaneille ensimmäinen kerta oli ilmainen. Muilta oman kyläläisiltä perittiin 50 markkaa ja syrjäisiltä 60 markkaa. Kaluston hoitaja saa maksusta 10 markkaa.

Heikki Vanamo laati kalustonhoitajan ohjesäännön. Kalustosta oli pidettävä tarkka luettelo, jossa piti olla erikoinen sarake, johon johtokunta vuoden vaihteessa teki arvion eri asioitten todellisesta arvosta. Laatikon kanteen piti kiinnittää tarkka esineluettelo ja lainaamisehdot. Rikkoutuneista ja vioittuneista astioista kalustonhoitaja peri maksun. Erityisesti oli tarkastettava, että astiat olivat kuivia, varsinkin teräsesineet.

Ensimmäisen hankintakauppakirjan tekoon valittiin Lilja Frantti, Tyyne Juurakko, Eemil Sivu ja Arvo Kulmala sekä varalle Lyydia Frantti, jotka samalla velvoitettiin käymään Arosen kaupassa ja Osuuskaupassa tiedustelemassa "kumpi halvemmalla myi".

Kun kalusto oli ollut käytössä reilut kymmenen vuotta, todettiin, että kahvikupit olivat "pitäytyneet" ja ne myytiin pois. Tilalle ostettiin uusia kuppeja 100 kappaletta.

Tilien osalta tehtiin päätös, että ne tilitetään kymmenvuotiskaudelta yhtenä tilinä.

Ensimmäisenä kalustonhoitajana toimi Niko Kalliomäki. Kalustonhoitajana toimi myöhemmin myös Anni Keski-Pukkila (Juurakko). Hän ei halunnut kaluston hoidosta palkkaa, vaan yhden osuuden kalustosta. Tähän johtokunta suostui. Vuonna 1947 aloitti Laina Saarinen 40 vuotta kestävän työnsä pitokalustonhoitajana. Kalustoa säilytettiin tällöin aluksi Eevert Lammin liiterissä ja sittemmin Saarisen liiterissä. Laina muistaa, miten kaluston luovutuksessa ja vastaanotossa kului lähes kokonainen päiväkin, kun "kaikki lusikat ja kalut piti tarkistaa mennen tullen ja että pilikkumit, karotit ja fölleekarit olivat kunnossa ja tallella". Laina toimi Vanamon ohjesäännön mukaan "jämptisti ja justihin eikä melekeen".

Vuonna 1953 pidettiin pitokaluston kokous Uuno Järvelässä. Kalusto päätettiin uusia. Tehtiin kustannusarvio, jonka loppusummaksi tuli 60.000 markkaa. Keskusteltiin, miten saataisiin varat tähän uushankintaan. Päätettiin pitää ompeluseuroja. Ompeluseurojen päämiehiksi valittiin Vilma Viita ja Valma Haapaniemi Nummijärven länsipuolelle sekä Suoma Saranpää ja Tyyne Kulmala itäpuolelle. Päämiehet velvoitettiin keräämään ompeluseuravaroja ja kaikkea rahanarvoista tavaraa sekä osuuksia. Nummijärven Pvy:ltä pyydettiin lahjaksi ne varat, jotka edellisenä vuonna 1951 ompeluseuroilla kerättiin. Pyytäjiksi valittiin Elmi Lammi ja Arvo Kulmala.

Kalustonhoitaja sai palkkaa 250 markkaa oman kyläläisten lainatessa ja 500 markkaa muiden kylien lainatessa kalustoa. Rikotuista astioista lähetettiin lasku asianomaisille. Johtokunnan kokoonkutsujana toimi vuonna 1953 Valma Haapaniemi ja jäseninä Saima Keski-Nummi, Tyyne Juurakko, Lilja Frantti sekä Arvo Kulmala. Pitokaluston johtokunnan kokous pidettiin Viljami Haapaniemellä 14. huhtikuuta 1953. Kaluston uusimisesta oli saatu tarjouksia Arosen kaupasta, Kuuselan kaupasta ja Osuuskaupasta, jonka tarjous osoittautui edullisimmaksi. Johtokunta totesi, ettei ole varoja kaikkeen tarvittavaan, joten hankitaan nyt ruostumatonta terästä olevia veitsiä ja haarukoita sekä ruoka- ja kahvilusikoita 9 tusinaa sekä emaljoitu 20 litran kattila. Kaupoille mentäisiin "koko johtokunnan voimin" Osuuskauppaan.

Vuosittaisia johtokunnan kokouksia ei kaluston johtokunta pitänyt. Jäseniä oli kirjattu kauniilla käsialalla 50.

Seuraavan kerran kokoonnuttiin 12. tammikuuta 1977 Arvo Kulmalan talossa. Mukana olivat Tyyne Juurakko, Lilja Frantti, Arvo Kulmala, Laina Saarinen ja Valma Haapaniemi. Johtokunta totesi, että kaluston pito oli hyvissä käsissä, ja ettei erillistä pitokalustoyhdistystä tarvita, koska kylässä on maa- ja kotitalousnaisten järjestö, joka voisi huolehtia näistä asioista. Niinpä ehdotettiin, että kalusto annettaisiin naisjärjestön hoitoon.

Viimeisenä toimenpiteenään tämä johtokunta päätti, että anotaan kaluston kunnostukseen tarvittavia varoja toimintansa lakkauttaneelta sonniosuuskunnalta. Sovittiin, että tässä tilaisuudessa kirjoitetaan anomus kysymyksessä olevista varoista.

Johtokunta päätti muistaa naisten kaluston pitkäaikaista hoitajaa Laina Saarista pienellä lahjalla, koska hän oli tehnyt arvokasta työtä kylän hyväksi hyvin pienellä palkkiolla. Laina jatkoi kaluston hoitajana, mutta muuten asioita hoitivat maa- ja kotitalousnaiset.

1980-luvun puolivälin jälkeen tuli pitokaluston hoitoon kuollut tilanne. Saarisen Laina luopui kalustonhoitajan tehtävästä, eikä uutta sijoituspaikkaa hevin tahtonut löytyä. Jonkin aikaa "kalusto oli kodittomana". Sitten sijoituspaikaksi saatiin seuratalo Salakari, josta järjestyi erillinen pitokaluston tarpeisiin sopiva tila. Kalusto oli nyt siellä, missä pitikin; kylän yhteisissä tiloissa. Kalustonhoitajaksi lupautui Maija-Liisa Talvitie. Maija-Liisa on hoitanut kalustoa 10 vuotta. Sinä aikana pitokalusto on laajentunut 400 hengen kalustoksi.

Menneiden 63 toimintavuoden aikana kyläläisten käytössä on tarvittaessa ollut hyvin hoidettu pitokalusto. Kalustosta ei vuonna 1998 peritty omankyläläisiltä vuokraa. "Syrjäisiltä" maksu on muutaman satasen kaluston määrästä riippuen. Niko Kalliomäen ja Iisakki Jokisen aloittama työ on tuottanut kauniita tuloksia, joista voi olla tyytyväinen ja ylpeä "yynnä ja yhtenä" koko kyläkunta.