Ylimysjärvi sijaitsee ylimpänä järvenä etelään Karvianjokeen laskevista vesistä. Ylimysjärven nimi lienee saanut alkunsa juuri maantieteellisen sijainnin ansiosta - ylin etelään laskeva järvi.

Ensimmäinen Ylimysojan kaivutyömaa aloitettiin suunnilleen vuonna 1840. Kaivutyötä tehtiin kuvernöörin luvalla. Kuuden vuoden kuluttua kaivaminen päättyi ja miehet ryyppäsivät Franttilla kuusi vuorokautta, eli päivä ja vuosi. Kaivutyön jälkeen tehtiin ns. sovintojako, jolloin osuudet jaettiin summittaisen osituksen mukaan. Maanomistajat käräjöivät järveä itselleen, mutta Hovioikeuden päätöksen jälkeen se jäi Kuivatusyhtymälle. Alkuperäiset asiakirjat ovat kadonneet, joten alkuvaiheet perustuvat muistitietoon.

Heinän korjuutöitä järvellä on tehty 1700-luvulta lähtien. 1808 sodan aikana on väkeä piilotellut Luhtaluoman varressa paossa. Järven pohjoispäässä on sijainnut asumus, jossa Korhosen poika on viettänyt erakkoelämää ja pyydystänyt kalaa ja muuta riistaa. Häntä kutsuttiin Luoretloukon erakoksi. Hautakorven tienpäässä järven länsirannalla ollessa majassa ovat kaivumiehet todennäköisesti pitäneet kortteeria ja paikka on ollut eräkäytössä. Myös Franttilla kortteerasi kaivumiehiä mm. Herman Yli-Rauska, joka hyötyi emännän mukaansa. Yksi Kaarle Likisen tyttäristä lähti Hermannin mukaan Yli-Rauskan emännäksi.

Ylimysjärvi on ollut Korhosen, Jokimäen ja Franttin maiden keskellä. Suuri kuivatustyömaa järven laskemiseksi aloitettiin 1883. Järviojamiehet olivat pääasiassa muita kuin nummijärvisiä. Työkirjan mukaan kaivajat tulivat Hyypästä, Havuskylästä ja Rauskankylästä. Nummijärvisiä olivat Kaarle Likinen, Juha Frantti, Salomon Frantti (ent. Rosten), Briita Likinen, Emanuel Likinen (myöh. Kalliomäki), Salomon Lähdekorpi ja Iisakki Frantti (Pihlaja). Manu Frantti eli Emanuel Likinen oli yksi aktiivisimmista samoin kuin veljensä Iisakki Frantti. Heille on kertynyt päivätöitä runsaasti. Ylimysluomaa kaivettiin ja oiottiin useiden satojen metrien matkalta. Tehtiin selkäoja ja jokunen sivuhaara pikkuselkäoja.

"4544 päivätyötä on tehty Ylimysjärven kaivuus työs vuoteen 1887 mennessä, jonka nämä kiriat sisältää." Heinämaiden kuivatus oli jatkoa vanhoille eräoikeuksille. Yleensä vain järven entiset osakkaat tai sellaisiksi luettavat saivat omistukseensa vesijättöä.

Ylimysjärvellä on ollut vanhoja eräoikeuksia ja paikannimet kertovat erä- ja kalamajoista. Majamaa on yksi tällainen paikka, jossa on ollut kala- ja erämajoja. Vähän pohjoiseen tästä on Kettumäki, joka on todennäköisesti nimetty tuon metsän eläimen mukaan. Paikka on jonkin verran louhikkoista ja ketun koloja metsästä on tavattu yhä vieläkin. Kiimamäki taas sijaitsee Majamaasta etelään. Harjun eteläisellä rinteellä on käärmeiden pesimispaikkoja.

Kauhajoella käytetyn kaavan mukaan järvien kuivatuksissa hyödyn saivat ne, joilla oli vanha nautintaoikeus. Ainakaan Ylimysjärvellä eivät ympäröivän maan omistajat saaneet osuuksia vaatimuksistaan huolimatta . Vuonna 1876 heinäkuun 7. päivänä kokoontuivat Ylimysjärven osakkaat Ala-Havusen taloon keskustelemaan ja päättämään järven jaosta. Keskustelun jälkeen päättivät läsnäolevat asianomaiset, että järvi jaetaan ensin 24:een osaan, joiden omistus ratkotaan arvanvedolla. Kun järvi oli ensin arvosteltu ja osat maan päällä ulos paalutettu, vedettiin arpa heinäkuun 8. päivänä ja tuli kullekin kuin seuraa:

Mittakaava on 800 jalkaa, kymmenjakoisen tuuma.

Iisakki Havunen nuorempi osat	5, 6, 17, 24
Iisakki Havunen vanhempi	11,15
Sameli Havunen	16
Matti Havunen	7
Jaakko Rinta-Koski	12
Juha Korhonen	27
Jaakko Yli-Rauska	2, 9,14
Juha Ala-Rauska	4, 8
Sameli Luoma	1
Matti Jokimäki	22
Matti Vähäkangas	18
Matti Alamylläri	23
Matti Alamylläri ja Konsulli	13
Hermanni Kangas	3
Solomoni Frantti	20
Emanuel Likinen	10
Briita Likinen	17

Heinäkuun 8:tena päivänä 1876
J- Johnson

Kirjain	a	kuuluu	palkinnoksi	24	osaan
"	b	"	"	22	"
"	c	"	"	23	"

Kolme palkinto-osaa annettiin niille, joille arvonnassa tuli huonoimmat osat.

Järven suuruus oli 248 tynnyrinalaa, tilavuus 2.1 milj./m3. Osien omistajista vain kolme oli Nummijärveltä, Salomoni Frantti, hänen poikansa Emanuel Likinen ja Likisen vaimon sisar Briita Likinen.

Kaikki eivät olleet tehtyyn jakoon tyytyväisiä. Franttin isäntä Sameli vanhempi alkoi vaatia järveä itselleen. Perusteena oli se, että järvi oli suurelta osin hänen maittensa sisällä. Franttille rakennettiin iso navettakin, koska saataisiin paljon heinämaata lisää. Aron talossa Kauhajoella käytiin käräjiä, joissa Sameli Frantti vaati tehtyä jakoa kumottavaksi. Käräjillä Sameli Frantti hävisi, ja järven jako jäi voimaan.

Luomansuuhun rakennettiin tammi pyöreistä pölkyistä ja tehtiin laudasta avattavat portit. Luoman reunat piltattiin pölkyistä siten, että molemmin puolin tehtiin kuin pieni lato , ja nämä arkut täytettiin maalla. Arkkujen päälle tehtiin tukevasta lankusta tai pölkyistä porras, josta kuljettiin yli.

Tammenteko myytiin yleensä huutokaupalla. Yhdessä huutokaupassa tuli kinaa tekopalkasta. Sakari Vännilä oli sitä mieltä, että palkkaa pitää tekijälle maksaa sen verran, "jotta tammi pysyy paremmin kunnos". Jaakko Haapaniemen mielestä "hyvä tammi tuloo halavemmallakin!". Tammi suljettiin keväällä ja avattiin vähän ennen heinäntekoa. Vesi pidettiin korkealla siitä syystä, että niin kasvoi pitempää saraa ja kortetta.

Padon avaamispäivä päätettiin osakasten kesken. Peltoheinä tehtiin useinkin ennen järviheinän tekoa. Vanha määrä oli: "Kun näjet ohoras tähään, mee luhuralle, kun näjet kaksi, mee nopiaa."

Tammella oli aina hyvä kalapaikka, koska kevätnousukalat jäivät enimmäkseen padon alapuolelle. Tammella kalastettiin "tynämiitilläkin".

Ylimysjärvi oli melko kaukana varsinaisesta asutuksesta. Heinäjärvelle kuljettiin metsäpolkuja pitkin. Hyypän suunasta tuli heinämaalle matkaa useita kilometrejä, Nummijärveltä pari kilometriä.

Karja kulki laiduntamassa metsissä. Niinpä Ylimysjärvi piti aidata, etteivät lehmät päässeet polkemaan heinää. Tammikuun 21. päivänä 1901 aita mitattiin. Järven ympäri mitaten matkaa oli 4.875 metriä. Ensin oli nevamaata 4.300 metrin matkalla, sitten mäkimaata 575 metrin osuudella. Kyseinen jakomittaus tapahtui siten, että kolmea metriä nevamaata vastasi kaksi metriä mäkimaata ja koko matka jaettiin 24:lle osuudeksi tammelta lähtien "vastoin aurinkon" juoksua selkäojasta alkaen. Yksi osa nevamaata oli 153 syltä aitaa. Valittiin päämies eli järvi-isäntä. Vuonna 1882 maksettiin päämies Sameli Hirviluomalle palkkaa 25 penniä 1/24 osalta. 1906 muuttui päämieheksi Jaakko Vähäkangas ja palkka pysyi samana. 1915 Antti Mannila sai palkkaa 30 penniä osalta, ja 1922 maksettiin järvi-isäntä Jaakko Haapaniemelle palkkaa 2 markkaa osalta.

Osakkaat päättivät , että aidan tulee olla kauttaaltaan täysin kelvollinen, ts. jokaisen osan kohdalla. Jos joku ei huolehdi aitojensa kunnosta, niin kunnostus tehdään huolimattoman kustannuksella. Aidan tulee olla sellainen, että seiväsparilla on syli väliä ja että aita on neljä aidasta korkea. Aidan teossa päätettiin vuonna 1922 olla 2 päivää osalta. Ellei tämä aika riittänyt, sitten oltiin töissä niin kauan kunnes aita oli kunnossa. Aitauksen tuli olla kunnossa ja valmiina kesäkuun 1. päivänä. Kyseessä oli kokonaisuutena suuri urakka, sillä aidattava matka oli lähes 5 kilometriä ja seiväspareja pystytettiin kokonaista 2.700 kappaletta.

Selkäojaa kunnostettiin kesäaikana. Ojaan muodostui sammalta, jota poistettiin pitkäpiikkisellä haravalla. Reunoilta vedeltiin molemmin puolin ja muuten niin hyvin kuin saatiin. Koska paikoin oli lampipäitä, joissa kesälläkin oli vettä sen verran, ettei niissä kovin voinut kulkea. Työkirja kertoo: "Vuonna 1903 kesäkuun 18-20 päivänä tehtiin tammi ja ojan perkaus työ ja vuonna 1904 oli ojan kaivussa kaikilta osilta yksi mies osalta yhden päivän ajan." Luomaa ja selkäojaa perattiin ja pidettiin kunnossa aina jokisillalta järven pohjoispäähän saakka, jonne tuli matkaa yli kolme kilometriä. Tällainen vuosittainen työ osoitti vahvaa sitkeyttä ja intoa pitää heinäjärvi kunnossa. Ilman kunnostusta sanottiin tulevan "pelehtynyt heinämaa". Samoin saattoi käydä ankaran niiton tai huonojen luonnon olosuhteiden vuoksi.


Ojanperkausporukka

Päämies piti kirjaa tapahtumista, huolehti että aidat oli kunnossa ja ettei lehmiä päästetty järveen. 1935 järvi-isännäksi valittiin maanviljelijä Toivo Kivistö ja varamieheksi Jaakko Nurmela. Palkaksi sovittiin kolme markkaa koko osalta.

Hyyppäläiset, jotka omistivat osia, uhkasivat viedä aitansa pois, eivätkä varjelisi järveä aidalla. Mutta Nummijärven kyläläiset - kaikki ne, joiden lehmät kävivät metsässä, kunnostivat aidat järven itäpuolella. Isäntiä kehotettiin sanomalehdessä kieltämään heinän polkeminen ja lippaaminen. Lippaaminen tarkoitti kalastusta suurella lipolla, joka asetettiin selkäojaan ja porkkaamalla ajettiin haukia lippoon. 1939 tehtiin tammen korjaus, joka oli viimeinen perusteellinen remontti.

Jokaiselta osalta piti tuoda kaksi kappaletta 15 jalan mittaisia, kuuden tuuman vahvuisia hirsiä ja lautoja kaksi kappaletta. Siltä varalta, että kaikki eivät tuo vaadittuja rakennustarvikkeita, hinnoiteltiin hirret 20 mk/kpl ja laudat 5 mk/kpl.

Vuonna 1945 Ylimysjärven järvi-isännäksi valittiin Paavo Kalliomäki Nummijärveltä ja Sakari Vännilä Hyypästä. Isännän palkka oli 30 markkaa osalta. Osakkaat päättivät anoa järven kuivauspunnitusta omalla tai valtion kustannuksella. Jos kuivatuksesta ei tule mitään, ojankaivua jatketaan. Aitaus alkoi jäädä hoitamatta ja muutamat piittaamattomat käyttivät karjaansa järvessä. Paimenet kertoivat, että kun lehmät päästi järveen, sai itse makoilla ladossa. Uuno Järveläkin toi usein lehmänsä järveen, eikä välittänyt kielloista. Järvi-isännän työ oli kovin vaikeaa. Tammikin alkoi ruontua, eikä korjauksia tehty. Tilanne muuttui muutenkin, kun peltolaiduntaminen lisääntyi ja metsälaidunten käyttö vähitellen loppui kokonaan. Paavo Kalliomäki jäi viimeiseksi järvi-isännäksi. 

Järviosat oli merkitty rantapenkkaan puupaaluilla ja samoin järvessä oli siellä täällä merkkipaaluja. Isännät ja niittoväki tiesivät hyvinkin tarkasti osansa, ja muutenkin piti olla tarkka, ettei niitä toisen osalta. Latoja järvellä oli kaksi joka osalla, joillakin enemmänkin - parhaimpaan aikaan jopa kolmekin joillakin osilla.

Ylimysjärven ladot poikkesivat muista ladoista. Ensin tehtiin klupunurkkaisista koirankaulalle veistettyä kehikkoa runsas metri ja sitten tälle korkeudelle ladon lattia. Varsinainen koirankaulalle piltattu lato-osa tehtiin tästä ylöspäin. Järviladot eivät olleet kovin korkeita ja niiden tilavuuskin oli pienehkö aivan käytännön syistä. Heinää ei tarvinnut kantaa kovin laajalta alueelta.

Usein lato oli ylöspäin levenevä siitä syystä, ettei heinä pääsisi suppilomaisessa ladossa laskeutumaan kovin tiiviiksi. Usein jouduttiin nimittäin korjaamaan vähän kosteaakin heinää, jolloin lopullinen kuivuminen tapahtui vasta ladossa.




Ylimysjärven lato

Yleensä ladot olivat viiden krinnin latoja. Harjun Iiskalla ja Larvan Markulla oli kuuden krinnin lato. Ladot rakennettiin talvella jään päälle. Jään sulaessa lato laskeutui sitten paikoilleen. Katto tehtiin oljista, tosin pärekattojakin oli. Mm. Paavo Kalliomäki ja Viljami Haapaniemi yhdessä tekivät latoon pärekaton. Yleisin ja vanhin katon tekotapa oli kuitenkin kattokourujen käyttö. Tässä menetelmässä halaistut puut asetettiin vuorotellen katolle ja alimmaiseen "halaaspuoliskaan" veistettiin pieni kouru. Näin tehty katto kesti miespolven.

Heinänteon alkaessa huollettiin viikatteet ja haravat. Viikatteita tahkottiin useampia ja terän päälle asetettiin karvi siten, että karvin reuna oli vähän taaempana kuin viikatteen terä. Kun näin meneteltiin ja karvi asennettiin osavalle kohdalle, niin niittäminen oli helpompaa. Heinä ei painanut liiaksi terälle. Niittäjällä oli aina tikkukivi "persetplakkaris". Mustajärven kivestä sai hyvän viikatteen tikun.

Viikatteen tikkuaminen oli taidetta, jonka toiset osasivat niin mallikkaasti ja tahdilleen, että sitä oli ilo katsella ja kuunnella. Viikate nostettiin pystyyn siten, että terä oli kainalon alla tuettuna ja suippoperäisellä tikkukivellä tikuttiin teränsuu molemmin puolin. Jos sattui, että järvellä tikuttiin useitakin viikatteita samanaikaisesti, niin heinämaalla kuului tasainen klip klank ääni kuin monen ukkometson soitimella. Viikate piti teroittaa usein ja joskus se oikein hiottiin. Kalliomäen Manulla oli varsinainen tikkukiulu. Ei tarvinnut räkiä tikkuun.

Vanha viikatteen varsi oli kauniisti muotoiltu, kuin taideteos. Terä kiinnitettiin niomalla ja kiilaamalla varteen. Niteet tehtiin sopivasta halaistusta pihlajanoksasta, rottingista ja rautalangasta. Järvisepän tekemät viikatteen terät olivat käypiä, ja kyllä Hollan Eenokin tekemätkin saran katkaisivat.

Myöhemmin viikatteen varsi tehtiin suorasta koippurasta, johon kiinnitettiin tappi toiseksi kädensijaksi. Näin syntyi viikate, jolla ulottui "leviemmälle". Tarinan mukaan Tauno Talvitiellä oli tiettävästi kaikkein pitkäteräisin viikate, jolla hän niittää "pletkutteli" puoliosaakin päivässä. Arvo Kulmala ja Mertsi Haapaniemi niittivät osan ruokavälissä… Silloin kun huomattiin, että joku niittäjä kovin usein nojasi viikatteeseen, sanottiin että hän oli vain pelkkä "maronpainaja".

Illalla viikate upotettiin veteen, "jottei se ravistu eikä hiomavitta löyhry". Heinä niitettiin täydelle karheelle kahden puolen, mutta jos oli hyvää heinää, sitten niitettiin vain "laespuolehen".


Heinäväkeä saapuu järvelle.
Kuvassa Päivi Hongisto ja Rauno Kytölä


Nainen harahoi laespuolelta ja niittäjä
niittää koko karheelle


Heinäniittäjä valmistautuu viikate vasemmassa ja karvi oikeassa kädessä. Kuvassa viimeinen järvi-isäntä Paavo Kalliomäki.

Kahden kilometrin matka kylältä heinämaalle kuljettiin metsäpolkuja pitkin aamuin illoin. Lautamäen talon kohdalta muodostui jonkinlainen "tienkuusa", josta voitiin kärrypelillä ja hevosella kulkea heinäntekoon. Ehtoolla sai tuoda piikkilavalla "puonalustukun tullesnansa".

Kävellen mentäessä pantiin keikuteskeppi olalle. Tämän väärän, olkapään muotoisen kepin selän puolella oli väkä, jossa kuljetettiin piimäleili ja eväskontti. Etupuolella oli sopiva oksanhaara, josta pidettiin toisella kädellä kiinni. Keikuteskepin piti olla hyvin olkapäähän sopiva. Muuten leili ja eväskontti fletuutti niin, jottei kävelemisestä tullut mitään. Toisella olkapäällä vietiin viikate. Naiset ja mukulat toivat haravat ja kaffetvehkeet, …jos nyt sattui olla varaa ja pööniä kaffeesehen. Eväänä oli yleensä eilisin keitettyjä perunoita, silakkaa, kananmunaplättyjä ja leipää. Puolenpäivän aikaan järveltä nousi kymmeniä kahvisavuja.

Järvirannasta otettiin mennessä takkavittavärkit. Takkavittan runko tehtiin ongenvavan kokoisesta pihlajasta tai pajusta. Latvapäähän jätettiin haara. Koivunvittasta väännettiin noin puolen metrin mittainen vittaköysi, jonka toinen pää kiinnitettiin pihlajan raakun haarapäähän ja toiseen päähän kierrettiin koivunvittasta noin kymmenen senttiä läpimitaltaan oleva lenkki, johon tehtiin 30-40 sentin pala vittaköyttä.


Heinätakka nousee harteille, kantajana Feeli Kangasalusta nostajana Arvo Kytölä

Järviheinä kuivui aika nopeasti. Jos oli hyvät ilmat, niin heinä kuivattiin karheella. Joskus taas koottiin suuria heinäläjiä, joiden päältä aina päällimmäiset parhaiten kuivuneet vietiin latoon. Pihlajan Iisakki kokeili seivästämistäkin, mutta järviheinä ei pysynyt seipäällä. Rantaheinää yritettiin niittää myös niittokoneella, mutta ainakaan Sameli Franttin ja Pentti Jyrkiäisen kokeilu ei ottanut kunnolla onnistuakseen.

Sateisena kesänä sateiden jatkuessa kovin pitkään heinä saattoi kaatua veteen. Silloin heinä täytyi kuupanoida. Haravalla tehtiin lapohinen ja tukko käännettiin mätäspäälle niin, että sisälle jäi reikä. Näin kuivaminen tapahtui joutuisasti. Joskus tosin kovan ukkoskuuron tai monen päivän sateen jälkeen kuupanot lähtivät uimaan kun vesi järvessä nousi. Niitetty sato purjehti alajuoksulle ja tehty työ oli turhaa. Harvemmin näin surkeasti kuitenkaan kävi. Sateisena kesinä saatettiin kylläkin saada mustia "häriänheiniä".

Kuivanutta heinää koottiin lopohittilla takkavittan päälle 4-6 lavosta. Vitta kiristettiin siten, että ukko ja akka asettuivat heinäläjän molemmin puolin ja he taivuttivat takkavittan päät ylös, jonka jälkeen pihlajan riuku pujotettiin vittalenkistä läpi ja kiristettiin. Kiilaksi työnnettiin tukku heiniä. Toisen avustamana takka nostettiin hartioille. Apulainen vähän suki taakkaa ja otti irtoheinät talteen ja sitten kantaja lähti "pronkaamahan" kohti latoa. Hyvä kantaja liikkui kuin pöperöönen järvenpäällä. Ladon ovella kantaja kääntyi selin ja keikahutti takkansa latoon.

Märemmillä paikoilla käytettiin takkarekeä. Reki tehtiin harvan laverin tavoin ja sen alle kiinnitettiin 10-20 cm korkeat anturat. Takat kasattiin reen päällä ja näin ei heinä kastunut takkojen tekovaiheessa. Kuivanut järviheinä tuoksui hyvältä ja oli lämmintä. Sanottiin, että tällainen heinä oli apilan arvoista rehua. Muistetaan, kuinka Hautalan Sulo oli innokas järvimies ja kehui järviheinän erinomaisuutta: "Liiaksi kuivunut korte pölökkyää, ei pysy takas eikä krinnis."

Manu Kalliomäki taas jäi "tärkiää" yöksi heinälatoon ja heinäväki toi hänelle evästä seuraavana päivänä.

Työpäivien välillä takkavitta upotettiin veteen, jotta se pysyisi märkänä ja näin kestäisi pitempään. Ylivuotisia takkavittoja ei juurikaan ollut. Joka kesä tehtiin uudet.

Selkäojan ylitykseen oli varattu porraslankku, jota säilytettiin ladon katolla. Porras kannettiin olkapäällä selkäojalle ja "flojahutettihin" alas. Vesi vain pärskähteli heinämaan yllä kun "portahia sielä ja täälä purotettihin ojan päälle".

Kun latoja ei aina ollut riittävästi, niin tehtiin heinäsuovia. Suova oli "jättiläiskokoonen" heinäseiväs. Suovan paikka valittiin yleensä järven rannasta, koska keskemmällä ei kelvollisia mätäspaikkoja tahtonut olla. Toinen syy oli, että veden noustessa syksyllä suovan pohja olisi jäätynyt ja heinää olisi pilaantunut turhan paljon suovan alaosasta.

Suovan keskelle pystytettiin ranka. Hirrenpaloista ja rangoista tehtiin pohja, joka ei ollut aivan maassa kiinni. Suovan pohjan reunoille iskettiin ympyrän muotoon paaluja hieman viistoasentoon ja keskellä olevan tolopan ympärille alettiin kasata heiniä, jotka poljettiin mahdollisimman tiiviiksi. Suovat olivat kahden krinnin kokoisia. Kun suova aukaistiin talvella, se piti ajaa kaikki kerralla pois.

Heinäsuova painotettiin siten, että haettiin rantametsästä koivunriukuja. Niiden latvapäähän kierrettiin lenkit, jotka pujotettiin keskirangan piikkiin. Näitä painoja tehtiin 7-8 kappaletta ja maasta päin nostettiin rankoja lisäpainoiksi.

Suovan teko. Päällä Manu Kangasalusta


Valmis heinäsuova. Edessä Kytölän Arvo ja Anna vas. Manu Kangasalusta oik. Tauno Kangasalusta.

Latoheinän ajo navettamarkille aloitettiin monesti heti ensimmäisillä jäillä. Hevonen jätettiin järvirantaan puuhun kiinni ja miesvoimin siirrettiin rekivehkeet ladolle. Samoin kuorma tuotiin miesvoimin rantaan, ja vasta siitä jatkettiin hevosvoimin kotiin.

Muutamilla heinäntekijöillä oli keiharit, joilla heinä vedettiin latoon ja suovaan. Keiharit tehtiin kahdesta noin viisi metriä pitkästä riu´usta. Riukujen etupäähän tehtiin reilun metrin mittainen puolitoista metriä leveä kevytrakenteinen laveri, jonka takapuolelle asetettiin matala kaide. Tälläkin vehkeellä järviheinää vedettiin suojaan.

Yksi heinämiehistä oli Vainion Ville, joka ei kovin innolla tehnyt heinähommia. Kerran sitten Ville suuttui koko takkuamiseen, vitaasi viikatteen järveen ja sanoi lähtevänsä ajamaan pohjamaata pelloille, eikä Ville sen koommin tullut järvelle heinään.

Järviosuuksista käytiin kauppaa. Myytiin koko osia ja puolia osia. Hintana saattoi usein olla viinapullo, mutta rahaakin käytettiin aina joskus. Lisäksi tehtiin mitä moninaisempia vaihtokauppoja. Varsinaisia kauppakirjoja ei tiedetä tehdyn ja jos joku paperi väsättiinkin, niin lainhuutoa näille kaupoille ei tiettävästi haettu koskaan. Käytännössä näissä kaupoissa olikin kyse vain heinänteko- ja korjuuoikeudesta. Järviosan juridinen omistusoikeus jäi alkuperäiselle omistajalle.

Vuosikymmenten kuluessa järven merkitys heinämaana väheni ja lopulta loppui tyystin. Käyttämättömille ladoille saatiin uusiokäyttöä pontikan valmistuksen myötä. Kyseiset tuotantolaitokset kun olivat melko hyvin turvassa vaikeakulkuisen järven keskellä.

Viimeiset heinäntekijät Sulho Rantamäki, Matti Nevala sekä Arvo ja Anna Kytölä niittelivät järvellä vielä 1960-luvun puolivälissä. Arvo ja Anna tekivät lähirannalta jonkin verran luokoa ja heinä ajettiin välittömästi kotomarkille. Nevalan Matti halusi hänkin niitellä apetheinää ja lainasi Arvolta Kangasalustan Manun viikatteen, jolla niittäminen tehtiin ja niitokset kuupanoitiin kuivumaan. Arvo ja Anna toivat heinänsä pois heti. Viimeistä kuormaa tuodessaan Arvo Eevertti kajautti kuin jäähyväishuutona ilmoille: "Saateikas siitä tuloo ny maata kaatavat sateet." Kytölän hevonen aisti jotakin liikettä heinikossa. Pian ilmestyi naarashirvi kahden vasan kanssa selkäojalle, jossa ne viipyivät tovin. Emähirvi alkoi tuuppia vasoja matkaan, ja niin hirviperhe häipyi tammen läheisyyteen rantametsään.

Seuraavana yönä nousi ankara ukkosade, joka nostatti Ylimysjärven pinnan parikymmentä senttiä. Haapalan Eero tuli kertomaan asiasta Kytölään. Tätä ihmettä oli mentävä oikein katsomaan. Tosi oli. Vesi lainehti järvessä korkealla ja Nevalan Matin heinäkuupanot purjehtivat Kettumäen alle. Luonto jätti viimeisille heinäntekijöille muistorikkaat jäähyväiset.

Marraskuussa 1950 pidettiin Paavo Kalliomäen talossa järviosakasten kokous. 27:stä osakkaasta oli paikalla yhteensä 22. He päättivät yksimielisesti laatia Ylimysjärven kuivatushakemuksen, johon anottaisiin valtion varoja, koska hankkeen kannattajat olivat vähävaraisia pienviljelijöitä. 1946 laaditun työpäiväkirjan ja osaluettelon mukaa nummijärvisten omistus oli lisääntynyt niin, että heitä oli nyt 19. Virallisia omistusmuutoksia ei tähänkään mennessä oltu tehty vaan omistus oli vaihtunut pääosin aikaisemmin todetun tupakka-aski ja pontikkapullo linjan säilyttäen Eikä rahallakaan tehdyistä kaupoista liiemmin kuitteja löytynyt, koska "raha se on kuitti". Osakaskokouksen päätöksellä jätettiin Vaasan piirin maanviljelysinsinöörille pyyntö kenttätutkimuksen suorittamisesta. Kuivattavan alueen koko oli 350 hehtaaria ja valtaojaa oli 8 kilometriä.

Kenttätutkimukset saatiin käyntiin 1950-luvun puolivälissä. Vastaavana mestarina tutkimuksissa toimi insinööri Suupohja. Hänen lisäkseen tutkimustöissä mukana olivat myös insinöörit Kullas ja Pullola. Vaihtoehtoina esitettiin, että uusi valtaoja voitaisiin tehdä Hyypän Rauhaluoman suuntaan tai vaihtoehtoisesti Riihilahden pohjukasta Paavo Kalliomäen ja Tauno Talviten rajaa pitkin Nummijärven Kaaron lahteen. Punnituksessa ilmeni, että korkeusero Nummijärven ja Ylimysjärven välillä oli 1,99 metriä, ja tämä korkeusero saattaisi muodostua esteeksi Ylimysjärven kuivatuksen onnistumiselle. Kenttätutkimuksen jälkeen kuivatushanke rämpästyi, ja Ylimysjärvi jäi luonnontilaan, käyttämättömäksi metsän eläinten ja vesilintujen alueeksi.